1. Nyt Jumalalle nöyrästi
suureksi häpeäkseni
tunnustan kurjuuteni.
En edes muista sinua,
kun tahdot auttaa minua,
vaan suljen sydämeni.
Ja omaa mieltä seuraten
teen, mitä tahdon, vastaa en,
kun kuulen sinun kutsuvan.
Vaan omantunnon vaimennan
ja pakenen
näin, Herrani, pois luotasi
ja paadutan taas mieleni.

2. On toisinansa halua
luoksesi tulla, Jumala,
suostua lapseksesi,
vaan piittaamaton luontoni
halveksii rakkauttasi
ja hylkää hyvyytesi.
Näin ilman armoasi jään
pauloihin mielen itsekkään.
Kun omin voimin ponnistan,
vain syvemmälle vajoan
ja sinne jään.
Niin syntisen kuin leikiten
vie myötään pyörre himojen.

3. Tällainen on nyt tilani.
Lienenkö sinun armosi
torjunut tyhmyydessä?
Lahjaksi elämäni sain,
sen kevyesti tuhlaan vain,
on tyhjää sydämessä.
Vaan kuitenkin nyt rukoilen
ja katson läpi kyynelten
taas kasvojasi, Auttaja.
Et, Isä, hylkää minua.
Kun Jeesuksen
sain veljeksi, hän vapautti,
ja pahan voima raukesi.

Anders Odhelius (And. Odel) 1745, suom. E. Lagus 1790, uud. W. Malmivaara 1891, J. Haavio 1971, K. Pispa 2014