Turun seuraseminaarilaiset ihastuivat matalan kynnyksen seurapuheisiin.

 

Salliva ja lämmin ilmapiiri sekä puhujien moninaisuus tekevät tulevaisuuden seuroista kutsuvia. Olennaista on myös, että jokainen seuravieras tuntee olevansa odotettu ja toivottu.

Tällaisia ajatuksia heräsi Turun kristillisellä opistolla lokakuussa 2019, kun meitä seurojen tulevaisuudesta kiinnostuneita kokoontui nelisenkymmentä miettimään, kuinka herännäishenkinen seuraliike pysyisi elinvoimaisena.

Sana on vapaa -seuraseminaarin tarve nousi havainnosta, jonka monet seuroissa kävijät ovat tehneet eri puolilla Suomea: seuravieraiden määrä on monin paikoin hiipunut ja kävijöiden keski-ikä on noussut. Puhujista valtaosa on teologeja, ja maallikon kynnys avata suunsa on usein korkea.

Huoli huomisesta vaihtui Turussa kuitenkin innostukseen. Perjantaisen yhteislauluillan ja toisiimme tutustumisen jälkeen pohdimme seurojen luonnetta koko lauantain. Pienryhmissä ja kaikki yhdessä kävimme läpi muun muassa seurojen tunnelmaa, seurapuhujia, seurojen kirjoittamattomia sääntöjä, puheiden aiheita ja puheiden tyylilajeja.

 

Samanarvoisuus houkuttelee mukaan

Mitä me Turkuun päätyneet oikein ymmärsimme? Oivalsimme, että yhteinen veisuu kantaa pitkälle, mutta osallistumisen kynnystä täytyy silti madaltaa monin tavoin. Oivalluksia ja ideoita syntyi niin paljon, että niistä täytyy nyt vain poimia muutamia keskeisiä.

Seuroissa on kyse toistemme kohtaamisesta Jumalan edessä. Nähdyksi, kuulluksi ja kosketetuksi tulemisesta. Maailmassa on lukemattomasti virikkeitä vapaa-aikaan. Miksi tulevaisuuden suomalainen viettäisi aikaansa juuri körttiseuroissa? Arvelemme, että kukaties ainakin samanarvoisuuden ja jaetun kokemuksen takia. Ihmisillä on tarve olla ihminen toisten joukossa.

Körttiläisyydessä on vahva keskusteleva ja kuunteleva perinne. Jokaisen osallistumista yhteiseen hetkeen voisi siksi korostaa esimerkiksi kannustamalla kaikkia seuroissa kävijöitä puhumaan myös itse nykyistä useammin.

Huomasimme puolentoista päivän aikana käytännössä, että puheen ei tarvitse olla tietyn pituinen tai paljon etukäteen valmisteltu voidakseen koskettaa toisia. Turussa jaoimme nimittäin kokeen vuoksi hyvinkin arkisia kokemuksiamme toisillemme, ja kas, sehän olikin sekä puhuttelevaa että kiinnostavaa. Lisäksi saatoimme virttä ehdottaessamme lyhyesti kertoa, miksi juuri tuo virsi hoitaa meitä. Huomasimme myös, kuinka mukavalta tuntuu, jos joku kommentoi omia sanomisia ystävällisesti saman tien. Pieniä asioita, mutta dialogisuudessaan merkittäviä.

Lauantain päätteeksi hulmutimme jo seurapenkissä syntyvän, vaatimuksista vapaan seurapuheen lippua. Uskomme, että vaikka etukäteen pyydetyt, pitkään mietityt, kenties myös valmiiksi kirjoitetut puheet ovat tärkeitä, niiden rinnalle kannattaisi vielä aktiivisemmin nostaa hetkestä nousevaa matalan kynnyksen puhetta. Myös seuroja voi olla monenlaisia: sekä sellaisia, joissa ainakin osa puhujista on etukäteen tiedossa, että ilman valmiiksi pyydettyjä puhujia pidettäviä ”jutteluseuroja”, kuten niitä aloimme Turussa kutsua.

 

Ulkopuolisuuden tunnetta kannattaa hälventää

Pohdimme myös, kuinka seuroista saisi kodikkaat silloinkin, kun ne järjestetään julkisissa tiloissa. Kannattaisiko istua niin, että mahdollisimman moni näkee toisensa kasvoista kasvoihin, esimerkiksi ringissä? Voisivatko puhujat olla muiden joukossa, eivät edessä? Jos tila on akustisesti hankala, esimerkiksi kannettava mikrofoni olisi tässä hyvä apuväline.

Entä voisimmeko kutsua esimerkiksi körttiläisyyttä huonommin tuntevia naapureitamme seuroihin ja pitää heistä niin hyvää huolta, että he tulevat toistekin? Ulkopuolisuuden tunnetta voi lievittää monin tavoin. Voimme seuroja järjestäessämme vaikka etukäteen sopia selkeästi, kuka istuu seuroihin yksin tulleiden viereen ja kuka kertoo aluksi lyhyesti, kuinka seurat etenevät.

Seuroista tiedottamistakin kannattaa miettiä tuorein mielin, sillä nykytavat tavoittavat lähinnä vakiintuneita kävijöitä. Saisimmeko esimerkiksi nuoria mukaan antamalla heille järjestelyvastuuta ja kysymällä heidän toiveitaan?

 

Seurapuhe voi ammentaa omista kokemuksista tai tv-sarjoista

Lauantain mittaan puhuimme Turun opistolla siitäkin, millaiset seurapuheet ovat tehneet vaikutuksen. Tällaisia sanoja kertyi keltaisille lapuille: koskettava, rohkea, omakohtainen, pastillin pituinen, tarinoiva, lohdullinen, huumoripitoinen ja aito.

Jossain välissä myös äänestimme aiheista, joista toivoimme seurapuheita. Systemaattisia tilastollisia menetelmiä uhmanneen äänestyksen tulos oli tällainen: eniten toivottiin puheita lohdusta, armosta ja toivosta, toiseksi eniten oikeudesta olla hyväksytty omana itsenään ja kolmanneksi eniten ihmissuhteista ja elämän käännekohdista. Neljänneksi nousivat kirjallisuudesta ja elokuvista innoittuneet puheet.

 

Uusia tapoja perinteiden rinnalle

Seuraperinnettä ei tarvitse mullistaa, jotta tulevat sukupolvet vielä 2050-luvullakin voisivat viettää vapaa-aikaansa yhdessä veisaten. Vanhoja hyviä tapoja sopii jatkaa, mutta pieniä muutoksia kannattaa silti harkita — etenkin, jos oman paikkakunnan seuraväki hupenee. Kukaties me tarvitsemme myös uudenlaisia tapoja vanhojen rinnalle? Laavuseuroja, vaellusseuroja tai nyyttäriseuroja heille, joille perinteiset seurat ehkä tuntuvat vierailta?

Turussa tekemämme havainnot ovat vasta alkua. Seuraseminaareja on aikomus järjestää lisää, jotta mahdollisimman monien körttiseuroja rakastavien ääni pääsisi kuuluville. Jotta saisimme sekä vaalia että kehittää perinnettä, joka on hoitanut ihmisen sielua ja mieltä jo parisataa vuotta.

Anna Simojoki ja Katariina Airas
Juttu on julkaistu Hengellisessä Kuukauslehdessä 1&2/2020