Urpo Karjalainen

Herännäisyys tunnetaan maassamme yleisnimenä yhdelle kirkkomme sisällä vaikuttavalle herätysliikkeelle. On silti ainakin jossain määrin keskustelunalaista, millaisen historiallisen liikkeen kuvaukseen itse nimi, herännäisyys viittaa.

Useimmin sillä tarkoitetaan myöhäisempää herännäisyyttä, jonka alkusyyksi katsotaan Lapinlahden Telppäsniityn heinäväen hurmokselliset kokemukset kesällä 1796. Historiaa yksinkertaistava tulkintalinja on kulkenut siten, että Paavo Ruotsalaisen katsottiin vähitellen 1810-luvulta alkaen ohjanneen alkujaan karismaattista herätysliikettä terveeseen, siis kirkolliseen ja luterilaiseen huomaan. Nykyisin kuitenkin yhä laajemmin ajatellaan niin, että 1700–1800 -lukujen vaihteen herätykset tulisi kuitenkin liittää niitä edeltäneisiin uskonnollisiin liikehdintöihin jo aiemmin 1700-luvulla. Historian kirjoituksen kansallinen paradigma, tietynalainen stereotyyppinen malli on kuitenkin maamme itsenäistymisen ajoista lähtien sallinut tai jopa tietyllä tavalla isänmaallisesti edellyttänyt, että Telppäsniityltä kulki erityisesti Paavo Ruotsalaisen välityksellä suoranainen historiallinen pyrkimys kohti Suomen itsenäisyyttä.

1. Tulen hehku hiipuu

Myöhäisempi herännäisyys saavutti kulminaatiopisteensä 1840-luvulle tultaessa. Tällöin Paavo Ruotsalaisen, N.K. Malmbergin ja J. Laguksen johtama liike alkoi säröillä. Paavon kiistat rukoilevaisjohtajana tunnetun H. Renqvistin kanssa olivat tosin jo vanhempia. Herännäisyyteen tuli paha repeämä, kun F.G. Hedbergin johtamat evankeliset erosivat ”talonpoikaispiispaksi” nimittämänsä Paavo Ruotsalaisen, linjasta. Liikkeen sisäiset pahat riidat johtivat 1850-luvun alussa myös papiston irtautumiseen hylkiöksi leimatusta N.K. Malmbergista ja samalla liikkeen historiassa koitti ns. ukkojen aika. Kalajokilaakson herännäisyyttä leimasi noihin aikoihin erikoinen riita laguslaisten ja niskaslaisten välillä. Laguslaisina pidettiin Jonas Laguksen ja niskaslaisina talonpoika Wilhelm Niskasen kannattajia. Monivaiheisia ja moniin suuntiin levinneitä herännäiskiistoja voisi kuvata loitontumistarpeiksi tai –pyrkimyksiksi silloin, kun herätyksen tuli ei enää lämmittänyt.

 

2. Wilhelmi Malmivaaran ohjelma

Herännäisyyden uudenlainen alku koitti N. K. Malmbergin pojan, Wilhelmi Malmivaaran määrätietoisen toiminnan seurauksena 1880-luvun lopulta alkaen. Hengellisen Kuukauslehden perustamisen (1888), Kustannusyhtiö Herättäjän perustamisen (1892) ja Siionin virsien uudistamisen (1893) myötä liike sai melkoisen nosteen siipiensä alle. Malmivaaran rinnalla herännäisyyden julkisen kuvan parantamisessa huomattavan työn teki Mauno Rosendal. Herännäisyyden kehityskaaren ja elpymisen yhtä huippua edustaa Aura Jurvan maininta Suomen Kuvalehdessä herättäjäjuhlilta vuonna 1917: ”Täällä on oikea Suomenkansa.” Tämä huomautus päätyi myös Ilkka Huhdan herännäisyyden julkisuuskuvaa käsittelevän väitöskirjan nimeen vuonna 2001.

 

3. Paavo, Luther ja pelastusvarmuus

Herännäisyyttä on luonnehdittu omaleimaiseksi, tyypillisesti suomalaiseksi herätysliikkeeksi. Yksi keskeinen pyrkimys pitkin 1900-lukua oli, että toistuvin väliajoin nähtiin tarpeellisena puolustaa liikkeen luterilaisuutta. Tässä yhteydessä painotettiin erityisesti, kuinka luterilainen Paavo Ruotsalainen opillisesti oli. Ilmeisesti tällaisessa, varmasti vilpittömässä, mutta tendensseiltään (Paavo = Luther) usein liian ilmeisissä painotuksissa pyrittiin sen vakuuttamiseen, että Paavolla oli hyvin samantyyppinen usko kuin Lutherilla. Suomalaisessa kristillisyydessä tämä seikka on ollut merkittävä arvo.

Keskustelua on käyty myös siitä, mikä oli Paavo Ruotsalaisen keskeisen anti herännäisyydelle. Seppä Högmanin neuvo vuodelta 1799 ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto” on elänyt asiayhteydestään enemmän tai vähemmän erotettuna uskonnollisena iskulauseena. Nykyistä tulkinnallista keskustelutilannetta voisi luonnehtia niin, että on niitä, jotka katsovat Paavon saaneen riittävät neuvot ja ratkaisut sepän luota (= Paavo sai jonkinlaisen sisällisen tunnon) ja niitä, jotka ajattelevat, että seppä neuvoi, mitä Paavolta jäi puuttumaan. Tällä seikalla ei sinänsä ole kovin suurta merkitystä, mutta ajattelutapojen eron huomaaminen saattaa auttaa oivaltamaan, kuinka yhtä aikaa tulkinnallisesti avoin ja vaikea Paavon perintö on. Kyse on pohjimmiltaan uskonnollisen varmuuden luonteesta. Paavon omia asenteita kuvaa esim. summakaupan tekemisen kielto. Hänen mukaansa kenenkään ei pidä luetella uskonvarmuuksia niin kuin ulkoa opittuja läksyjä. Tällöin henkilö syyllistyy johonkin summakaupan kaltaiseen, eli on ostamassa sikaa säkissä. ”Älä laske pukkejakaan epävarmalle tielle”, hän myös painotti. On myös ilmeistä, että tietynlainen itseironian mahdollisuus sisältyi Paavo Ruotsalaisen varmuuslausumiin. Tällaista asenne ilmentää vaikkapa tokaisu, ”Kuta kovempi pölkky, sitä lujempi naula”.

 

4. Ristin ryöväri ja tuhlaajapoika neuvonantajina

Paavo Ruotsalaisen hengellisen perinnön omaleimaisuutta luonnehtivat hänen jotkin varsin kiinnostavat neuvot. Tällainen on mm. kehotus rientää kyselemään armoa ristin ryöväriltä, ennen kuin tältä henki lähtee. Kenen tahansa nykyisen henkilön tosiasiallisen tilanteen suhteen neuvo on sikäli erikoinen, että ristin ryöväriltä lähti kaiken todennäköisyyden mukaan henki parisen tuhatta vuotta sitten. Silti tällä saattaisi olla jotakin sanottavaa, jos nykyhistoriasta rientävä henkilö ehtisi ajoissa paikalle. Toinen vastaavanlainen perusasetelma pätee siihen, että Paavon neuvon mukaan raamatulliselta tuhlaajapojalta pitäisi kysellä tietä, silloin kun tämä vielä oli joron jäljillä sikolätissä. Ei siis silloin kannattaisi enää mennä, kun tuhlaajapoika olisi löytänyt tiensä kotiin. Riittävän kova vauhti saattaisi siis olla Paavon pontimena näiden tapausten valossa ennemminkin kuin puhdas luterilainen oppi.

 

5. Lähinnä heränneet ja muut ystävät

Nykyistä mielipideilmastoa mittaavien uskonnollisluonteisten kyselytutkimusten mukaan herännäisyys on varsin suosittu liike erityisesti kirkon työntekijöiden keskuudessa. Tyypillistä kyselytutkimusten antamalle informaatiolle on kuitenkin, että valtaosa herännäisyyden kannalta myönteisistä vastauksista pitää sisällään korostuksen ”lähinnä herännyt”. Liikkeen maineesta tai julkikuvasta tällaiset tulokset kertonevat sitä, että herännäisyyden luonne mielletään sellaiseksi, että siihen on jonkinlaisen etäisyyden päästä luontevaa antaa omaa itseä koskeva, liikettä myönteisesti lähestyvä lausunto ”lähinnä” herännyt.

Myönteinen asenneilmapiiri on vain yksi mittari, jolla herännäisyyden tilaa voidaan arvioida. Muita arvioitavissa olevia faktoreita ovat esim. Herättäjä-Yhdistyksen jäsenmäärä ja Hengellisen Kuukauslehden (nyk. Henki) vuositilaukset. Näiden molempien tunnuslukujen osalta laskeva suunta on ollut ilmeistä 1960-luvulta lähtien. Myös kuvaukset seuratoimintaan säännöllisesti osallistuvan väen ikääntymisestä sekä esim. leimallisesti körttipapiksi ilmoittautuvien pappien määrän vähenemisestä antavat mahdollisuuden kysyä, millainen liikkeen tila tosiasiallisesti on. On myös esitetty kysymys, ollaanko näinä vuosina todistamassa vanhan herätysliikkeen loppumista. Vaikka kysymystä ajateltaisiin poleemisena, se kuitenkin kuvastaa muutosta, jota yhteiskunnassamme ja kirkossamme kokonaisuudessaan eletään.

 

6. Herännäisyys nykyisenä hengellisenä liikkeenä

Tässä yhteydessä on luontevaa kysyä, mihin herännäisyyden voitaisiin ajatella sijoittuvan ns. herätysliikerintamassa. Tuskin kovinkaan monet asiaa tuntevat sijoittaisivat sitä niiden liikkeiden joukkoon, joiden parista haluttaisiin kovasti säädellä, mikä kirkon oikea oppi esim. raamatuntulkintaan tai kirkon virkaan olisi.

Joku voisi kuitenkin luonnehtia herännäisyyttä konservatiiviseksi pikemmin kuin liberaaliksi liikkeeksi. Tämä lausuma voisi olla todenmukainen siinä merkityksessä, että jonkinlaisesta konservatiivisuudesta kertoo esim. siioninvirsiseurojen tai herättäjäjuhlien ennustettava, hieman karhea meno. Tämä tulos ei kuitenkaan kertone konservatiivisuudesta sinänsä asian vaan muodon suhteen. Toisin sanoen herännäisyyden konservatiivisuuden ilmentymä olisi pikemminkin vaikkapa seuratapahtuman menon kuvauksena tosi, vaikka toisaalta seuraretoriikassa käsiteltäisiin hyvinkin radikaaleja tai liberaaleja asioita, vieläpä hyväksyvässä hengessä.

Kuitenkaan herännäisyyden keskus ei liene palautettavissa konservatiivisuuden tai liberaalisuuden akselille. Asian ydin lienee hengellisessä tai uskonnollisessa arkaismissa, kielen perusmerkityksen hakemisessa erityisesti silloin, kun kuvataan jotakin muuttumatonta ihmisen ja Jumalan suhteen kannalta. Vaikkapa riimi Siionin virrestä 166 ”ei lääkäreitten suku voi tässä parantaa” kuvaa varsin lähtemättömästi ihmisen perussairautta, syntiviheliäisyydestä ja heikkoudesta aiheutuvaa kaikenlaista parantumattomuuden ja muuttumattomuuden kipua ja toipumisen alun haparoivaa ikävöimistä.

Herättäjäjuhlaväkeä ei nykyisin ilman selkeää värierotteluvirhettä voi kutsua harmaaksi tai tummaksi körttikansaksi. Juhlavieraita luonnehtii monenkirjavuus niin kuin suomalaista arkikansaa muutoinkin. Historiallisesti tällainen tilanne on luonnollisesti pitkän kehityksen tulos. 1800-luvun alkupuolella heränneet joutuivat sekä keisarikunnan että varsinkin kirkon silmätikuiksi. Sivistyneistö pilkkasi liikettä. Näin oli siitä huolimatta, vaikka esim. J.W. Snellman osoitti erityisesti ikävuosiensa lisääntyessä yhä suurempaa ymmärrystä liikettä ja varsinkin Paavo Ruotsalaista kohtaan. Kuitenkin Topeliuksen Maamme kirja 1866 puhui herännäisyydestä vielä eksytyksen henkenä, joka maatamme on kohdannut.

Liikkeen maineenpalautus yhdessä valkoisen Suomen voiton kanssa 1900-luvun alkupuolella tekivät herännäisyydestä vahvan symbolin suomalaisuuden kuvauksessa. Tämän kehityskulun päässä odotti vuorostaan pääosin oikeistolaisleimaa varsin hyvin aihesyin kantanut herännäisyys ja liikkeen kohoaminen vankasti evankelis-luterilaisen kansankirkon tukipylvääksi sotienjälkeisenä aikana. Sukupolvien törmäystä ei herännäisyyden sisällä voitu näistä syistä välttää 1960-luvulla. On kuitenkin luultavaa, että liikkeen sisällä selvittiin noin neljänkymmenen vuoden takaisista kiistoista kohtuullisen vähällä. Tässä suhteessa Jaakko Eleniuksen toiminta Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajana 1980-luvulla oli merkittävää aikaa.